Usko tai älä !

Tuli hommattua aikoinaan hevonen lemmikkieläimeksi.

-Miksei se siinä mene kuin koirakin, tuumasin ja löin kaupat lukkoon. Ostin sukulaiselta halvalla vanhan ravikaakin. Se oli jo juoksunsa juossut ja lahjoitinkin sille lokoisat olotilat elämänsä ehtoopuolelle, kerrostaloyksiössäni kaupungin laitamilla. Ei se koskaan ravikisoissa edes pärjännyt, paras sijoitus taisi olla kuudes jossain maaseuturaveissa. Kuusi oli osallistujaakin kyseisessä lähdössä. Myyrää se muistutti juostessaan enemmän kuin hevosta.
Sen isännällä ei ollut sydäntä laittaa sitä makkaratehtaalle ja olikin vain tyytyväinen kun otin konin vastaan ja annoin sille uuden kodin.

Kaikkeen tottuu, niinkuin sanotaan. Hevonenkin tottui mainiosti kerrostaloon. Ylimmästä kerroksesta maisemat olivat hulppeat yli kaupungin pienestä yksiöstäni. Sieltä hevonenkin mielellään katseli kaupungin näkymiä ja hirnahteli jos sen ögylääriin osui jotain mielenkiintoista nähtävää. Kauemmas se oppi katsomaan kiikarien avulla. Ja näki sieltä ihan Vermoon asti, jonne se keskiviikkoisin aina kiikaroikin, V5-ravien aikaan.
Parvekkeella se viihtyi enimmäkseen muutenkin, mutta kylminä talviöinä se kopisteli kaviollaan ovea, josko pääsisi sisälle. Päästin sen usein yli -20 asteen pakkasissa yksiön lattialle pötköttämään. Lattian olin vuorannut heinillä ja sahanpurulla, siihen se rojahti aina niiden päälle ja kuorsasi kuin korsteeni.

Hevosta ei tarvinnut lähteä aamulla ulos kusettamaankaan kuin koiraa. Ensinnäkin se nukkui myöhälle, ja nousi vasta kun oli saanut ämpärillisen kauroja hetulaansa. Sitten se otti vielä ruokaperäiset, kunnes nousi jaloilleen. Rakko vaati tyhjennystä. Vanhalla tutulla sanonnalla on kyllä todellisuuspohjaa, eli “kusettaa kuin palokunnan hevosta.” Se oppi itse avaamaan parvekkeen oven aikanaan ja kohta nesteet lensivätkin komeassa kaaressa seitsemännen kerroksen parvekkeelta taloyhtiön takapihalle ja pyörätelineille. Sitä tuli todella kuin palokunnan letkusta.

Monenmoista kommellusta hevosen kanssa läpi elettiin. Pääasiassa kerrostalon muut asukkaat olivat siihen tyytyväisiä. Talonmieskin myöntyi hevoshankintaan sillä ehdolla että se ei aiheuta häiriötä ja siivoan itse sen skeidat. Lapio olikin aina vakiovaruste kun ulos lähdettiin. Eikä se haukkunut huoneistossa niinkuin naapurin perhoskoirat. Se piti turpansa kiinni. Rapuissa se nelisti menemään aina tukka putkella, oltiin sitten menossa ylös tai alas. Jouduin vetämään sen kavioiden ylle joskus villatossut rappukäytävässä. Kopse oli sen verran rajua aika ajoin kuitenkin.
Säästin noina aikoina bensarahoissa pitkän pennin kun Auvon kyyditsemänä kuljin töissä ja vapaa-ajan harrastuksissa. Ja oli siitä seuraakin. Ymmärsi puhetta ja katseli tv-ohjelmia siinä missä minäkin. Osasi hirnahtaa oikeissa kohdissakin kun jotain komediaa katseltiin.

Omansa siitä lopulta pois sai ja vähän enemmänkin kun makkaratehtailijan auto haki sen sitten aikanaan metwurstivärkiksi.

Kyllä elämä on ihanaa.