Vain vanha riimu on nyt tallissa...

Hyvä ystäväni, työkaverini ja työnantajani lähti aamuyön pimeimpinä hetkinä sille ravimatkalle,
jolta ei enää palata. Hänen jättämäänsä paikkaa sydämissämme ei kukaan voi täyttää.

Ehkä se ei ole tarpeenkaan. Ilpo teki itse omat polkunsa. Iso, kulmikas mies, josta oli häneen tutustuttuaan mahdotonta olla pitämättä.

Ilpolla oli suuri sydän ja empaattinen sielu, eikä hän koskaan torjunut ketään luotaan.
Jokaisen murheille hänellä riitti aikaa ja tarvittaessa myös auttavaa kättä. Ilpon uskomattoman kärsivällinen luonne ja sitkeä tahto kuunnella ja sopia asioita olivat avuja,
joita me kaikki itsessämme tarvitsisimme.

Hänen uskonsa ja luottamuksensa meihin työtovereihinsa, alaisiinsa, oli vankka. Saimme
tehdä työmme niin kuin parhaaksi näimme. Ilpon luottamus ja usko meihin työntekijöihinsä kantoi, ja kantaa edelleen, vahvaa hedelmää.

Tämän luottamuksen pohjalta on hyvä jatkaa Ilpon aloittamaa työtä, meidän kaikkien, niin 7 oikein -lehden toimituksen Turussa kuin Ilpo Pitkänen Oy:n toimijoiden Helsingin Herttoniemessä. Ja viehän meitä eteenpäin Tiina, Ilpon vaimo, joka on ihmisenä aivan yhtä suurisydäminen kuin miehensä Ilpo oli. Ammattitaidostaan puhumattakaan.

Ilpo hoiti yrityksensä yhtä esimerkillisesti kuin suhteet meihin, henkilökuntaansa, yhteistyökumppaneihimme ja sidosryhmiimme.
Niinpä voimme jatkaa Ilpon työtä pystypäin ja hyvillä mielin vankalla, keskinäisen luottamuksen
ja yhteishengen pohjalta.

Viesti Ilpon lähdöstä kuin varkain aamun viime hetkinä tuli enemmän kuin yllättäen meille kaikille.
Nyt tuntuu, kuin jotain olisi jäänyt sanomatta, joku tärkeä neuvo kysymättä, ja ennen kaikkea,
kuin olisi jäänyt kiittämättä.

Kiitetään siis tässä ja nyt. Kiitos, Ilpo!

Tämän päivän aikana on mielessäni soinut lähes taukoamatta vanha Tapio Rautavaaran laulu,
jonka sanoista lainasin otsikon.

Samalla laululla jatketaan tästä, sillä omat sanat loppuvat kesken...

Masi Tolkki

Linkki Vanha riimu (https://www.youtube.com/watch?v=Ji65s37OJes)